Artikkeli - 18.05.2016 klo 09.46

Leijona sydämessä

Elina Yletyinen on äitinsä Anja Äijön seurana töiden jälkeen ja vapaapäivinään. Kuva: Paula Myöhänen

Elina Yletyinen on äitinsä Anja Äijön seurana töiden jälkeen ja vapaapäivinään. Kuva: Paula Myöhänen

Ei sitä kukaan suunnittele. Sitä vain jonain päivänä tajuaa olevansa kiinni toisessa ihmisessä, hänen hyvinvointinsa vaalimisessa. Näin kävi äitiään hoivaavalle Elina Yletyiselle. Kähärä-Laitisen perhe taas kasvoi omaishoitajuuteen, kun kuopus ei alkanut kehittyä ikäistensä tavoin.

"Hei äiti, meille tuli vieraita!" Elina Yletyinen huhuilee mikkeliläisen kerrostalokodin eteisessä. Hän astuu tilavaan asuntoon toimittaja ja kuvaaja vanavedessään. Siistin kodin kattokruunun alle, ruokapöydän pitsiliinalle, on katettu parhaat kahvikupit.

Yletyisellä on tänään huhtikuun lopun maanantaina vapaapäivä, ja hän pääsee käymään äitinsä Anja Äijön luona jo aikaisin. Yksityisen hoivapalvelun kodinhoitaja Roosa Kääriäinen ja harjoittelija Anniina Kariniemi ovat juuri tarjoilleet äidille lounaan. He viivähtävät vielä hetken ja rientävät sitten johonkin toiseen kotiin.

Kodinhoitajat käyvät 93-vuotiaan Äijön luona kolme, neljä kertaa viikon jokaisena päivänä. Yletyinen on äitinsä seurana parikymmentä tuntia viikossa, usein enemmänkin. Hän suhaa ”Bermudan kolmiota” kotinsa, työpaikkansa ja äidin väliä. Näin on mennyt jo monta vuotta.

– Aamuvuoron jälkeen tulen tänne 19:n aikaan. Olen äidin kanssa illan ja laitan hänet nukkumaan. Kotona olen kymmenen maissa.

Iltavuoropäivinä Elina menee töistä suoraan kotiin.

– Vapaapäivinä käyn päivälläkin. Tulen silloinkin taas illaksi, koska minusta on tärkeää, että voin laittaa äidin nukkumaan. Juuri eilen illalla mietin, kuinka hän peitteli minua ja laittoi tyynyjä hyvin kun olin lapsi. Nyt osat ovat vaihtuneet.

Äijö kävelee itse ja syö itse hänelle tarjotun ruuan. Aivohalvaus vei hänet kuitenkin 7 vuotta sitten siihen kuntoon, että hän tarvitsee apua muissa askareissa.

Sairaus sai hänet eristäytymään muista ihmisistä, parhaista ystävistäkin. Ulkoilu ei enää kiinnosta, ja lääkärissä käynti on pitkän ja sitkeän suostuttelun takana. Sairaus vei häneltä myös puhekyvyn. Sanoja on, mutta ilman hänet hyvin tuntevan ihmisen apua kommunikointi on vaikeaa.

Kolmesta tyttärestä ainoa samalla paikkakunnalla asuva, Elina, on hänelle auttajana, tulkkina ja seurana. Hän on myös äitinsä edunvalvoja. Se tarkoittaa muun muassa sitä, että hän istuu huomisillan äidin taloyhtiön kokouksessa. Tehtävään kuuluu äidin kaikkien raha-asioiden hoito.

Omaishoitoon ajaudutaan

– En ikinä olisi uskonut, että jään tällaiseen loukkuun, Elina sanoo, kun ennen äidin luo menoa tapaamme kaksin.

Hän myöntää rehellisesti, ettei olisi halunnut elämänsä menevän näin. Tuskin kukaan suunnittelee, että on täysin sidoksissa vanhempiinsa elämänvaiheessa, jolloin lapset ovat lähteneet kotoa ja olisi aikaa nauttia tavallisesta arjesta, matkustamisesta tai puutarhanhoidosta.

Tilanteeseen ajaudutaan. Se käy näin: Elina alkoi ensin olla vanheneville vanhemmilleen autokuskina ja ostosapuna. Kun isä kuoli vuonna 2004, äiti osoittautui avuttomaksi hoitamaan asioitaan yksin. Vakava sairaus 5 vuotta myöhemmin vei toimintakyvyn siihen pisteeseen, että sisarusten oli pakko tehdä päätöksiä. Yletyinen ryhtyi viralliseksi edunvalvojaksi ja omaishoitajaksi, vaikka hän ei olekaan tehnyt omaishoidon palvelusopimusta kaupungin kanssa. Hän halusi pitää langat omissa käsissään.

– Tarjolla oli silloin vuodeosasto. Äiti ei ollut kuitenkaan siinä kunnossa, että olisimme halunneet hänet sinne makaamaan. Palvelutalopaikkaa ei ollut.

Äiti jäi kotiin. Elina yritti 3 kuukauden ajan tehdä yhteistyötä kaupungin kodinhoidon kanssa, mutta koki tavallisten arjen asioiden hoidon hankalaksi.

– Kun pyysin keittämään kahvit termariin tai viemään roskat lähtiessä, kuulin, että sellainen ”ei kuulu meille”.

Lopulta hän päätyi yksityiseen hoivapalveluun ja on ollut tyytyväinen ratkaisuun.

– He hoitavat äitini kotia kuin omaansa.

Kalliin järjestelyn teki mahdolliseksi se, että Äijöt olivat säästäneet koko elämänsä ajan vanhuutta varten.

Hoivaajan oma tukiverkko

Elina asuu aviomiehensä kanssa rintamamiestalossa keskustan ulkopuolella. Lapset elävät jo omillaan, mutta lähellä. Mökki, Anjala, on jäänyt Yletyisille, joskaan siellä olemiseen ei ole jäänyt paljon aikaa. Kahtena toukokuisena vapaapäivänä Elina on päättänyt järjestää asiat niin, että hän voi viettää yönseudun mökillä alkukesän luonnon keskellä.

Sen sijaan lasten ja lastenlasten kanssa pitkään suunniteltu Tukholman matka tuottaa huolta. Siskon oli puhe tulla äidin seuraksi, mutta hän ei pääsekään.

– Jotenkin sen kyllä järjestän, en aio heti luovuttaa!

Matka on tärkeä kaikille, sillä mummilla ei ole kovin paljon aikaa lastenlapsille.

Elina sanoo, ettei hänen hoiva- ja työkuvionsa olisi mitenkään mahdollinen ilman puolison panosta.

– Mieheni hoitaa meidän kotimme. Hän tekee ruokaostokset; minä teen äidin ostokset.

– Jos olen väsynyt, saan olla rauhassa. Muutaman kerran on käynyt niin, että kun minulle on tullut vapaahetki, olenkin romahtanut täysin. Mies tuo vain peittoa päälle ja hoitaa kaiken.

Vaikka Elina on onnellinen siitä, että äidin asiat ovat nyt niin hyvin kuin ne voivat olla, tilanne uuvuttaa.

– On raskasta katsoa, miten ihmisen toiminnot vähenevät koko ajan. Raskainta on kuitenkin se, että hoiva sitoo niin kiinni toiseen.

Äitiä hoivatessa tajuaa oman vanhenemisen.

– Monta kertaa se mietityttää ja pelottaa. Yhteiskunta menee siihen suuntaan, että palvelut yksityistetään. Jos haluaa hyvää palvelua, pitää olla paljon rahaa, Elina miettii ja lisää, ettei pidä tästä kehityksestä ollenkaan. Hän ei itse haluaisi läheisilleen hoivataakkaa.

Elina on saanut kaivattua vertaistukea paikallisesta omaishoitajien yhdistyksestä. Se on tarjonnut myös sopeutumisvalmennusta hetkessä, jolloin hän sitä todella tarvitsi. Isosisko tuli silloin äidin luo.

– Teki hyvää kuulla muiden tarinoita. Monilla on raskaampi taakka kannettavana.

Mikkeliläiskodissa jäädään katsomaan televisiota, kun lähdemme. Aika soljuu rauhallisesti eteenpäin, kevät on puhkeamaisillaan ikkunan takana. Anja Äijö ei siitä kiinnostu. Mutta kun lastenlapset tulevat käymään, hänen silmissään pilkahtaa ilo.

Vilkas lapsi vie leijonan osan

Vihdin Nummelassa asuvan Kai Laitisen ja Johanna Kähärän kaksilapsisessa perheessä ei rauhallisen soljuvia hetkiä ole paljon. Ne pitää napata melskeen keskeltä.

Lapsista vanhempi, Jessika, on jo 6-vuotias eskarilainen. Nuorempi, viiden vanha Joonatan, on vanhempien työpäivien ajan päiväkodissa, ja hänellä on siellä henkilökohtainen avustaja. ”Jonttu” on niin eläväinen lapsi, että hän tarvitsee jatkuvaa silmälläpitoa – ja siltikin menee tämän tästä tossuja vessanpönttöön tai jääkaapin sisältöä lattialle. Kuvaajan tarvikkeet kiinnostavat kovin.

Jontulla on harvinainen kromosomisairaus, mikrodeleetio, joka näkyy hänessä voimakkaana tarkkaavaisuushäiriönä. Pojalla on myös lievä kehitysvamma ja epilepsia. Oman huolenaiheensa vanhemmille aiheuttaa se, että vilkkaan lapsen kipukynnys on korkealla. Vahingot eivät tätä vipeltäjää viisastuta.

Nummelan rivitalokodissa eletään säännöllistä elämää, sillä kuopus tarvitsee tarkan rytmin. Kun elämä sujuu ilman suuria yllätyksiä, poika jaksaa paremmin ja koko perhe pääsee helpommalla.

– Meillä elämä pyörii melkein 90-prosenttisesti Joonatanin ympärillä, sanoo isä Laitinen. Hymyillen. Hän ei tunnu kaipaavan muuta kuin sen mikä on käsillä.

– Me elämme päivän kerrallaan ja olemme onnellisia siitä, että lapsi kuitenkin kehittyy koko ajan, omaa tahtiaan. Ihminen mukautuu.

Jontun sairaus on todettu vain 200 lapsella maailmassa, joten sitä ei juuri tunneta; ei kukaan osaa ennustaa, miten hän kehittyy. Kohta 6 vuotta täyttävä tummasilmäinen miehenalku on nyt 3-vuotiaan kehitystasolla. Sairaus havaittiin, kun lapsen epilepsiatutkimuksessa piti mennä kromosomitasolle asti, jotta epilepsian syy löytyisi.

– Diagnoosin löytyminen oli helpotus. Olinhan tiennyt jo kauan, että lapsi ei kehity kuten muut, Johanna sanoo.

Tietämättään omaishoitaja

Johanna on lapsensa omaishoitaja. Hän on tehnyt kunnan kanssa palvelusopimuksen, joka turvaa hänelle omaishoidon tuen sekä 3 vapaapäivää kuukaudessa. Vanhemmat ovat juuri edellisviikolla käyneet tutustumassa paikkaan, josta tulee Jontun hoitopaikka äidin vapaapäiviksi. Johanna sanoo tarvitsevansa vapaita eniten Jessikan kanssa olemiseen ihan kaikessa rauhassa. Erityislasten sisarukset kun jäävät aina kakkoseksi.

Kai ja Johanna suhtautuvat poikansa erityisyyteen avoimen luontevasti: asiaa ei piilotella eikä arjesta yritetä selviytyä tiukasti pelkästään omin voimin. Töissä on asiat puhuttu, ja naapurit tietävät, miksi kaikki lelut lentävät välillä heidän pihaansa.

Mutta ilman tukea ei tälläkään asenteella pärjää. Kaille ja Johannalle on itsestään selvää, että kaikki tuki otetaan vastaan, mitä on tarjolla. Se auttaa jaksamaan paitsi perhe-elämää, myös työelämää.

Vanhemmat pitävät tärkeänä sitä vertaistukea, mitä Leijonaemot-yhdistyksestä ja paikallisen omaishoitajayhdistyksen lapsiryhmästä saa. Perhe on menossa lähiaikoina yhdistyksen järjestämälle sopeutumisvalmennuskurssille.

– Jo se, että kuulee jonkun painivan samojen ongelmien kanssa, auttaa jaksamaan, Johanna sanoo. Sitä paitsi verkostoituminen tuo tietoa. Johanna kuuli vasta Leijonaemojen tilaisuudessa olevansa omaishoitaja; ei hän ollut sitä aiemmin tullut sillä tavalla ajatelleeksi. Kunta antaa tietoa ja apua, mutta itse pitää olla aktiivinen ja oma-aloitteinen, että osaa sitä pyytää.

Perheen tukiverkostoon kuuluvat myös lähellä asuvat Johannan vanhemmat.

– Lapset ovat joskus heillä viikonlopun. Mutta meidän on ajateltava heidänkin voimiaan.

Jokapäiväinen tuki on siinä vieressä. Johanna, joka hakee lapset iltapäivällä hoidosta, voi sanoa miehelleen tämän tullessa töistä kotiin, että nyt on päästävä lenkille.

Sitten kuuluu pienten askelten teputus keittiöstä. Molemmat vanhemmat ovat salamana pystyssä: ”Hei, minne menet?!” Rauhallinen hetki on ohi.

Työ on henkireikä

Kai tekee työtä keittiömestarina henkilöstöravintolassa, ja Johanna on postityöntekijä. Kun kuopuksen erityisyys selvisi, perhe mietti, jäisikö äiti kotiin lasten kanssa.

– Se ei tuntunut taloudellisesti mahdolliselta. En silloin vielä tiennyt, että meillä olisi oi-keus omaishoitajan tukeen, Johanna sanoo. Nyt, kun arjen kuviot ovat loksahtaneet paikoilleen, työssä jatkaminen tuntuu oikealta ratkaisulta.

– Työ on tärkeä, se on minun oma juttuni.

Myös mikkeliläiselle Elina Yletyiselle työpaikka on erittäin tärkeä osa elämää, vaikka arki on kiireistä. Hän on yksi kolmesta lääketyöntekijästä kaupungin keskustan apteekissa. Kohta 63 täyttävällä Elinalla olisi mahdollisuus jäädä pian eläkkeelle, mutta se ei tunnu vielä houkuttelevalta vaihtoehdolta.

Hän on puhunut tilanteestaan apteekkarille, ja on saanut tarvittaessa järjesteltyä työvuoroja niin, että pystyy lähtemään vaikka sairaalaan äidin kanssa.

Aktiivisesta toiminnasta PAMissa ja omassa ammattiosastossaan hän on joutunut luopumaan.

– Mutta tulee nuorempia tilalle, ja se on hyvä.

Hyvän työnantajan valttikortti

Omaishoitajia arvioidaan olevan Suomessa noin 350 000. Omaishoidon sopimus on kuitenkin vain 43 000:lla. Kun väestö ikääntyy ja niin vanhusten kuin erilaisten vammaisryhmien hoidossa suositaan kotihoitoa, omaishoitajien joukko kasvaa. Noin kolmannes työssäkäyvistä hoitaa enemmän tai vähemmän sitoutuneesti jo nyt läheistään.

Marjatta Nurmela tuntee ilmiön hyvin. Palveluneuvojana PAMin Oulun toimistolla työskentelevä Nurmela on oman äitinsä omaishoitaja, mikä on antanut hänelle herkän korvan kuunnella jäsenten huolia.

– Ihmiset miettivät, miten he saisivat asiat järjestettyä. Tilanteet tulevat joskus äkisti: ihmisestä voi tulla omaishoitaja yhdessä yössä.

Sitä enemmän on asioita järjestettävänä, mitä kauempana hoivaa tarvitseva läheinen asuu.

Nurmela on kuullut niitäkin ihmisiä, joiden työpaikalla ei joustoa löydy. Kuitenkin väestön ikääntyessä ja laitospaikkojen vähentyessä yhä useampi meistä joutuu hoivavastuuseen, tahtoi tai ei. Hänestä omaishoitajan kannattaa puhua asiasta avoimesti työpaikallaan. Se, millaista vastakaikua avoimuus saa, on paljon kiinni esimiehestä ja työnantajasta. Joku on esimerkiksi pystynyt ottamaan vuorotteluvapaata hoivatakseen läheistään tai järjestääkseen tämän hoidon. Nurmelaa harmittaa, että vuorotteluvapaata on supistettu, vaikka omaishoidon tarpeen kasvaessa sitä olisi pitänyt helpottaa!

Työelämässä tarvitaan uudenlaista ajattelua.

– Minulla on sellainen visio, että tämän päivän työnantajat ottaisivat asian hoitoon; että he käyttäisivät valttikorttina työntekijöiden erilaisten elämänvaiheiden huomioonottamista.

– Maailma muuttuu, kyllä näidenkin asioiden pitäisi muuttua!

 

 

Teksti: Tiina Ritala

 

Uusimmat

Suosituimmat