Artikkeli - 10.05.2015 klo 14.13

Kun äiti katosi

Kuvitus: Päivi Karjalainen

Kuvitus: Päivi Karjalainen

Anjaa ei kuulunut töistä kotiin. Matkustimme pikkukaupunkiin selvittämään katoamistapausta. Etsintöihin osallistui äitinsä hukannut perhe sekä muutama tutkija.

Espoon Kilon asema kesällä 1985. Lippuluukulle jonottaa sievä nuori nainen, josta Martti ei saa silmiään irti. Pääkaupunkiseudulle kaukaa maalta töihin tullut 25-vuotias poikamies on matkalla Kauniaisiin. Martin biologinen kello tikittää, ja hän päättää uskaltaa kysyä, että mistä tyttö on kotoisin, vaikka se kumminkin sanoo, että mitä se sulle kuuluu.

”Mitä se sulle kuuluu”, Anja mutisee kauhuissaan, kun Martti junassa saa esitettyä huolellisesti muotoilemansa kysymyksen. Nuori mies alkaa pyydellä anteeksi, ja Anja kauhistuu yhä enemmän. Ei hän ollut tarkoittanut olla epäkohtelias, tuntuu vaan turvattomalta yksin vieraalla paikkakunnalla ja sitä pelkää kaikenlaisia hulluja. Matka Kauniaisiin sujuu leppoisasti, ja kun Martti nousee lähteäkseen, Anja huudahtaa perään: ”Voitaisko me vaikka tavata joskus?”

Siitä se lähti. Viikon päästä oli treffit. Niin tuli kanttorin urasta salaa haaveilleesta tytöstä vaimo. Anja sanoo tienneensä aina, että haluaa perheen. Ja olla hyvä äiti.

Maaliskuussa 2015 toimitukseen tuli kirje. Mies kaukaa pikkukaupungista – Martti – oli hädissään, koska työ oli nielaissut hänen vaimonsa. Anja lähtee töihin aamukuudelta ja palaa illalla kymmenen jälkeen, vaikka eri kohteita autolla kiertävän siivoojan työlle mitoitettu aika vastasi normaalia työpäivää.

"Minun oli pakko kirjoittaa se kirje, koska tajusin, että meidän perheestä oli kadonnut äiti."

Martti kääntää rattia ja auto töyssähtelee mutaista tietä kohti niemennokkaa. Ollaan matkalla hänen kotiinsa, mutta ensin hän haluaa näyttää jotain.

"Tuolla oli ennen leirintäalue, jossa meillä oli monena kesänä asuntovaunu mökkinä."

Silloin kaksi poikaa olivat vielä pieniä, ja kesät kuluivat idyllissä koko perheen voimin. Leirintäalueella vallitsi yhteisöllinen tunnelma. Vanhempi poika Karri ja viisi vuotta nuorempi Nikokin pelmusivat lapsilaumassa, jota aikuiset yhdessä kaitsivat. Pienessä vaunussa tehtiin ruokaa, pidettiin paikat kunnossa, mutta muuten ei huhkittu. Sen sijaan istuttiin ongella, syötiin yhdessä ja oltiin vain.

Kun kuopuskin oli aloittanut koulun, siihen asti lapsia kotona hoitanut äiti sai töitä isolta siivousjätiltä, jolla on toimipisteitä ympäri Suomea. Pian Martti huomasi lähtevänsä asuntovaunulle perjantaisin silloin 14- ja 8-vuotiaiden poikien kanssa kolmisin. Muiden miesten vaimot grillailivat illalla makkaroita yhteisellä nuotiolla, mutta Anja oli töissä. Vasta lauantaina puolilta päivin hän ilmestyi vaunulle, söi vähän ja vajosi päiväunille. Ilta meni nuokkuessa, ja sunnuntaina alkuiltapäivästä Anja lähti siivoamaan.

Ajan ääriviivat hämärtyvät

Auto notkahtaa kaltevan pikkutien päässä matalan omakotitalon pihaan. Sisällä on hämärää, Anja tervehtii ujosti.

"Se tapahtui pikkuhiljaa", hän sanoo.

"Lähdin aikaisin aamulla, ja se jo virutti sen päivän. Niistä tuli sitten 17-tuntisia."

Hän puhuu jännittyneellä äänellä, keinahtelee hitaasti pyörivässä nojatuolissa ja mittailee katseellaan kotinsa seiniä, esineitä.

Työssä vietetyn ajan ääriviivat alkoivat hämärtyä kymmenisen vuotta sitten. Tiukoiksi, usein yhdessä kohteessa vain tunnin mittaisiksi lasketut siivousajat venyivät. Kun kellon perässä juokseminen uuvutti, Anja antoi periksi. Hän alkoi tehdä töitä omaan tahtiinsa: siivosi, kuunteli radiota, ja antoi ajatustensa vaeltaa.

"Omiin aatoksiin kun jään, en huomaa ajan kulua. Sitä voi vatvoa ja pyöritellä omia asioitaan aika tavalla, tulla sokeaksi omalle tekemiselleen."

Joskus Anja hoiteli ostoksia kesken työpäivän.

"Haahuilin jossain marketissa yhtäkkiä ja menin sitten taas jatkamaan. Minä tavallaan unohduin sinne töihin."

Vaikka kiertävällä siivoojalla oli työlista, jonka mukaan edetä, Anja huomasi, että monissa kohteissa ei ollut kovin tarkkaa, tekikö työn aamulla vai illalla. Niinpä hän yritti helpottaa aamuja tekemällä jonkun siivouksen jo illalla.

Anjan kotipaikkakunta on pieni, mutta erilaiset kohteet likaisista teollisuustiloista siistimpiin toimistoihin ovat hajallaan. Alueen ainoa ”tämmönen lentävä” siivooja saattaa ajaa vaikkapa kuuden kohteen välillä 30 kilometriä päivässä. Varsinkin talvikeleillä siihen menee aikaa. Mutta siirtymäajoista ei makseta lisiä.

"Kun sitä semmoisen päivän päätteeksi ajaa firman auton toimistolle ja kaivaa oman autonsa lumen alta, on sitä kotiin päästyä kyllä aika nolla", Anja sanoo ja katselee käsiään.

Vielä pari vuotta sitten Anja käytti vain perheen omaa autoa omaan laskuunsa. Martti otti lopulta yhteyttä työnantajaan, koska Anja ei tohtinut lähteä kyselemään korvauksia saati firman autoa.

"Mullahan ei ole tämän alan koulutusta. Tunsin silloin aikoinaan työt aloittaessani, etten voi alkaa vaatimaan mitään, kun sentään sain töitä."

Siivoustyöntekijänä hän sanoo olevansa vastuullinen ja ahkera, tuntevansa suurta vastuuta isosta avainnipustakin, jota kuljettaa mukanaan.

Elokuvissa saa istua

Psykologin ja Työterveyslaitoksen erikoistutkijan Kaisa Kirveen mukaan Anjan tilanteessa ei ole kyse työn imusta tai työholismista.

"Molemmissa työ vie mukanaan ja ajantaju katoaa; työn imussa työhön vetää ilo ja onnistuminen, työholismissa työtä tehdään sisäisen pakon ja tuskan ajamana. Anja kuitenkin kuvailee unohtuneensa töihin. Tällaista ilmiötä ei ole tutkittu ainakaan laajasti."

Kirves näkee taustalla monen tekijän summan.

"Anjan oma persoonallisuus ja työmoraali on ohjannut häntä tekemään annetut tehtävät ajasta riippumatta, esimies ei ole kantanut omaa vastuutaan työntekijänsä hyvinvoinnista ja perhe on sietänyt tilannetta pitkään. Elämän kokonaispaletille olisi hyvä löytää tasapaino, jotta työstä irtautuminen, rentoutuminen ja palautuminen onnistuisivat joka päivä."

Kun Anjalta kysyy, millaiset hetket tuovat hänelle iloa, onnea ja voimaa, seuraa pitkä hiljaisuus.

"Siis nyt en kyllä... Vissiin touhuan niin paljon aina, etten osaa oikein sellaisia hetkiä..."

Anja puhuu vähän musikaalisesta äidistään, joka lauleli tyttärelleen ja kannusti soittamaan pianoa.

"On jääneet kaikki soittelut ja käsityöt", Anja hymähtää.

"Harrastukset hävinneet olemattomiin. Mutta on hirveän ihanaa käydä joskus elokuvissa. Siellä saa istua. Ei tarvitse seistä."

Mies ja betonimöhkäle

Martin auto mutkittelee nyt kuoppaista tietä kohti viljelemättömien peltojen ja metsien keskellä seisovaa lapsuuden kotitaloa. Pari kuukautta sitten eläkkeelle jääneellä miehellä on aikaa, ja hän on luvannut äidilleen panna vajassa talven seisseen auton kuntoon. Martti tunnetaan sanavalmiina ja sosiaalisena, koko naapuruston joviaalina auttajana. Mutta syvimmät huolenpidon kohteet ovat kotona, kaltevan tien viimeisessä talossa. Arka ja vaatimaton vaimo on Martille paitsi suunnattoman rakas, myös outo lintu ilman harrastuksia ja sosiaalista elämää. Vaikeinta miehen on silti ymmärtää, miten Anja voi antaa itsensä kadota. Martille asia on kuin betonimöhkäle, jossa on piikkilangat ympärillä. Siitä ei saa otetta. Miehen mielestä vaimo vain väistelee, ei halua puhua ikävistä asioista, ei vaatia oikeuksiaan, ei suostu näkemään ongelmaa omassa ajattelutavassaan.

"Hän lykkää päätöstä ja alkaa elää sen ongelman kanssa. Mukautuu siihen", Martti tuskailee samalla kun häärii vajassa kesäauton kimpussa.

Helsingin yliopiston kasvatuksen ja koulutuksen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon professori Kristiina Brunila varoittaa kuitenkin syyllistämästä yksittäistä naista, koska ongelma on rakenteellinen.

"Kuulostaa tyypilliseltä sukupuolittuneiden työmarkkinoiden ongelmalta", hän toteaa.

"Naisilla ja miehillä on keskimäärin melko erilaiset mahdollisuudet neuvotella asemastaan työmarkkinoilla. Myös sillä, miten meitä kasvatetaan tytöiksi ja pojiksi, miehiksi ja naisiksi, on hyvin paljon merkitystä. Ongelma on yhteiskunnallinen ja kulttuurinen, ei yksilöpsykologinen."

Äiti nukkui vain

Ihan tavallinen päivä viitisen vuotta sitten. Anja istahtaa sohvalle, toisessa kädessä on kahvikuppi. Hän tuijottelee ikkunasta pimeällä pihalle. Raukeus hiipii hetkessä, ruumis painaa, luomet loksahtavat silmille. Kahvi ehtii valua syliin, ennen kuin vanhempi poika nappaa kännykällä kuvan. Pikkuveljeä naurattaa, mutta oikeastaan ei. He lähettävät kuvan isälle. Tekstiviestissä lukee: ”Äiti nukkuu.”

Anjan väsymys on ollut perheen pojille jokapäiväistä katseltavaa. Mutta äiti ei ole silti lakannut olemasta äiti.

"Ei se ollut masentunut. Se oli vain fyysisesti niin hirveän väsynyt ja poissaoleva. Jos se oli hereillä, ja kysyin jotain, se sanoi aina että katotaan."

Karri, 24, keikkuu tuolilla huoneessa, joka vielä neljä vuotta sitten oli hänen. Sittemmin hän on muuttanut pääkaupunkiseudulle ja mennyt töihin.

Karri muistaa, miten kavereiden vanhemmat istuivat iltaisin olohuoneessa katsomassa telkkaria. Kotona sohvalla istui vain isä, ellei sitten ollut iltavuorossa. Jos äiti oli paikalla, se nukkui vain.

"Meillä oli aika rikkonaista. Silti me ollaan oikeasti perhekeskeisiä."

Teini-ikäisille rasittavinta oli, ettei äiti ehtinyt aina kuskailemaan poikia jääkiekkotreeneihin. Mutta tarpeen tullen Anja jätti mopit nojaamaan seinään, ajoi poikalauman treeneistä kotiin ja palasi sitten luuttuamaan.

"Äidin työn kautta aloin miettiä vähän yli 15-vuotiaana, että eikö se tosiaan saa mitään iltalisiä. Ja että oman auton käytöstä ei maksettu mitään."

Jo silloin Karrille oli selvää, ettei halua itse samanlaiseen työhön.

"Vaikka faija kyllä aina sanoi, ettei se kaikilla ole tällaista."

Isän kyllästyminen siihen, että Anja oli kadonnut kotoa, ei ole jäänyt Karrilta huomaamatta. Joskus häntä pelotti, että isä ja äiti eroavat.

Omasta mielestään Anja ajautui työn orjuuteen ”omaa hölmöyttään”. Hän ajatteli, että jos on ihan väsynyt, niin sitten ei töitä varmaan ole jäänyt tekemättä. Historioitsija Juha Siltala tunnistaa Anjassa oitis tunnollisen työntekijän sisäisen syyllisyydentunnon, joka syntyy, kun urakka on voimavaroihin nähden liian iso.

"Hän syyttää itseään ja venyy niin kauan kuin pystyy, jotta jälki olisi hyvää. Huono jälki lisäisi häpeää ja murentaisi minäkuvaa. Työtä tehdään paitsi palkan, sen sisäisen palkitsevuuden takia, myös kovin aliarvostetuissa siivoustöissä", Siltala kommentoi.

Ei enää kateissa

Tällä tarinalla on onnellinen loppu, vaikka perheen tarina jatkuu eikä sen tulevaisuudesta voi tietää. Mutta kadonnut äiti löytyi kuukausi sitten, palasi kotiin. Nykyään Anja lähtee töihin aikaisin, mutta palaa kotiin jo kolmen maissa. Kaltevan tien päässä kello on vasta kuusi illalla, ja Anja on ollut kotona jo monta tuntia. Vuosien ympäripyöreät työpäivät loppuivat siihen, että Anja lakkasi tekemästä niitä. Työn jäljestä hän ei ole saanut ensimmäistäkään valitusta.

Keittiöstä kuuluu astioiden kilahtelua. Martti ja Niko, 18, kattavat iltapalaa pöytään.

Anja venyttelee jalkojaan, ojentelee käsiään rentona ja naurahtelee puhuessaan. Alun jäykkyys on tiessään. Katse ajelehtii vieläkin seinillä. Niissä on melkein uutuudenviehätystä. Nyt niitä on taas tullut katseltua.

Hän sanoo havahtuneensa huomaamaan oman katoamisensa varsin hitaasti.

"Ehkä se oli vain se, kun mies kysyi kotona, että vietkö sen sänkysikin sinne töihin."

Jutussa esiintyvään perheeseen kuuluvien ihmisten nimet on muutettu. Tutkijat ovat kommentoineet Anjan tarinaa sähköpostitse.

 

 

Teksti: Sini Saaritsa

 

Uusimmat

Suosituimmat